Yhä useampi pienen lapsen äiti tai isä kertoo minulle tuntevansa suurinta syyllisyyttä siitä, ettei jaksa olla lapselleen riittävästi läsnä. Tällä ei tarkoiteta pelkästään liian vähäistä aikaa lapsen kanssa, vaan jotain mystisempää. Tietoista, intensiivistä läsnäoloa, jota peräänkuulutetaan nykyään kasvatusoppaissa ja hyvinvointiartikkeleissa. Syyllisyydentunteet voimistuvat entisestään, jos vanhempi uupuu eikä voimia riitä enää lainkaan leikkimiseen ja yhteiseen tekemiseen. Osa vanhemmista tosin panostaa vaikka pää kainalossa lastensa viihdyttämiseen sekä läsnäolon suorittamiseen uhraten prosessissa terveytensä.
Millainen toimintamalli sitten olisi paras lapsen kannalta, jos vanhempi ei jaksa keskittyä leikkeihin ja hänen voimansa ovat lopussa? Entä mitä rauhoittavaa lasten kehityksen asiantuntijat haluavat kertoa nykyvanhemmille läsnäolon voimasta? Päätin kirjoittaa tästä näkökulmasta tuoreen kannanoton, jonka olen muodostanut psykologina, traumapsykoterapeuttina ja äitinä. Otin asiantuntijahaastateltavaksi myös psykologikollegani Tuulin, joka työskentelee perheterapeuttina. Toivon, että tästä jutusta on sinulle iloa ja saat rauhaa parantaa koko perheesi stressinhallintaa.
Ennen oli aikaa ja oltiin aidosti läsnä, vai oltiinko?
Nykyajan ilmapiiri aiheuttaa vanhemmille riittämättömyydentunteita ja suorituspaineita, vaikka vapaa-aikaa on enemmän kuin koskaan. Lisäksi vanhemmat panostavat lastensa hyvinvointiin erittäin huolellisesti. Syntyy yleinen vaatimus olla yhä enemmän vain lasta varten, ”kun on sellaisen mennyt hankkimaan”. Ilmassa leijuu myös oletus, että hyvän vanhemman pitäisi ajatella aina ensimmäisenä jälkikasvuaan ja tinkiä joka käänteessä omista jutuistaan.
”Jos katsomme millaisessa maailmassa esimerkiksi omat isovanhempamme elivät, lapset olivat arjessa mukana eikä vanhemmilla ollut juurikaan aikaa leikkiä heidän kanssaan. Tämä ei vaurioittanut lapsia millään tavalla. ” – Tuuli, psykologi & perheterapeutti
Mikä voisi rauhoittaa syyllistyvää vanhempaa, jolla on vaikea elämäntilanne tai uupumus päällä?
”Se että olet kiinnostunut lapsestasi merkitsee enemmän, kuin se jaksatko leikkiä hänen kanssaan. Tärkeintä lapselle on olla vanhemman mielessä ja vanhemman rakastavan katseen alla.” -Tuuli
Pohdimme Tuulin kanssa konkreettisia keinoja, joilla väsynytkin vanhempi voisi toteuttaa (ei suorittaa) rentoa läsnäolemista voimiensa mukaan. Ehdotan selkeää aikarajaa, sillä kokemukseni mukaan se auttaa vapauttamaan vanhempia syyllisyydestä, jota epämääräiset suositukset ruokkivat vain lisää. Tässä muodostamamme helppo läsnäoloharjoitus, jota voit kokeilla omalla tyylilläsi:
- Jätä älypuhelin hetkeksi toiseen huoneeseen tai lentotilaan.
- Seuraa kiinnostuneena lapsesi leikkiä 10-15 minuutin ajan.
- Sinun ei tarvitse osallistua leikkimällä itse. Näytä sen sijaan lapsellesi, että välität ja arvostat sitä mitä hän tekee.
- Muista, että lapsen itse tuottama leikki on todella tärkeää ja hän haluaa esitellä sinulle hienoja aikaansaannoksiaan.
Kun vanhempi huolehtii hyvinvoinnistaan, hän huolehtii paremmin myös lapsestaan verrattuna tilanteeseen, jossa hän vetäisi itsensä äärirajoille. Kun lapset ovat mukana arkiaskareissa, he saavat erilaisten tilanteiden yhteydessä luonnostaan rakastavia katseita, kosketuksia ja läsnäolon hetkiä. Lapsen kanssa valmistetaan ruokaa, luetaan iltasatua tai jutellaan siirryttäessä paikasta toiseen.
Viihdyttäjän sijaan vanhemman tehtävä on toimia myös lapsen tunnesäätelyn kehittymisen tukena. Vanhempi sietää lapsen kiukkuja ja opettaa hänelle keinoja rauhoittua. Yhdessä voidaan hengitellä ikävän olon kanssa, miettiä jotain mistä tänään tuli hyvä mieli päiväkodissa ja tunnustella millainen silitys on itsestä mukavan tuntuista. Tässä on mindfulnessia ja läsnäoloa aivan tarpeeksi.
Onko lapselle hyötyä siitä, että hän leikkii itsekseen ja saa omaa aikaa?
Tuuli pohtii, että yhdessä tekeminen on lapselle tärkeää, mutta vaatimus yhteisleikistä ylikorostuu, kun siihen on nykyään niin paljon mahdollisuuksia ainakin teoriassa. Vanhempi on viisas keksiessään lapselle tekemistä, jonka avulla hän saa itse aikaa hoitaa pakolliset työt pois alta ja ladata akkujaan jaksaakseen taas paremmin. Kun lapsi leikkii itse ja keksii keinoja viihtyä, se kehittää hänen luovuuttaan ja kykyään sietää tylsyyttä.
Vanhemmuus on vuosien saatossa pitkä, vaativa pesti, vaikka vanhempi ei missään vaiheessa uupuisi. Sellaista vanhempaa ei ole, joka jaksaisi olla päivästä toiseen koko ajan intensiivisesti läsnä. Omaa latautumista tarvitsee perheessä jokainen, myös lapsi. Tuuli kannustaakin olemaan rohkeasti vanhempi, joka pyytää vaikka ulkopuolista apua, jotta saa hengähdyshetkiä itselleen.
Kun Tuuli pohtii lapselle turvallista ja rakastavaa ympäristöä, tulee hänelle mieleen pirtin nurkassa istuskeleva vanha isoäiti, joka ei pysty enää osallistumaan fyysisesti leikkeihin, mutta katselee ihaillen ja iloiten kaikkea mitä lapsenlapsi tekee ja sanoo. Ydinperhekeskeiset vaateet saavat helposti unohtamaan, ettei vanhemman tarvitse yksin riittää kaikkeen, vaan on lajinomaista tarjota lapselle arvokkaita ylisukupolvisia kokemuksia.
Päteekö läsnäolovaatimuksiinkin kohtuus sen sijaan, että aina voisi olla enemmän läsnä eikä mikään koskaan riitä?
Yhteiset hetket eivät tarkoita jatkuvaa erittäin tiivistä läsnäoloa. Lapsen kannalta olennaisempaa on kodin lämmin tunnelma sekä nähdyksi ja kuulluksi tuleminen. Päivässä on hetkiä, jolloin tietokoneen ruutua katsotaan lasta pidempään ja todetaan, että nyt on maksettava nämä laskut. Päivässä on myös hetkiä, jolloin lasta pidetään sylissä, katsotaan rakastavasti ja kaikki muu jää hetkeksi taustalle. Tuuli kuitenkin tarkentaa: ”Tällaistenkaan hetkien ei tarvitse olla mitään kymmenien minuuttien maratoneja tai jotain ihmeellistä. Riittää, kun pieniä hetkiä tulee arjessa säännöllisesti.”
Äidit ja isät, te enemmän kuin riitätte ja saatte etsiä parhaat keinot rakentaa turvallista, rakastavaa ja rentoa vanhemmuuttanne. Ette ole yksin näiden ilmiöiden kanssa ja avun pyytäminen ajoissa on aina sitä todellista vahvuutta.
Jos tästä kirjoituksesta oli sinulle iloa, jaa se myös muille vanhemmille ja muista että rennosti riittävä on se juttu.
Hanna Markuksela 